tiistai 24. syyskuuta 2013

Takaisin Suomessa


Kyllä, vihdoin ja viimein muistin, että halusin kirjoittaa blogilleni vielä jonkinlaisen päätännän. Minun oli tarkoitus kirjoittaa reissuni loppuvaiheista jo parisen kuukautta takaperin, mutta odottelin kavereideni lähettävän minulle erinäisiä kuvia (joista osaa en edelleenkään ole saanut), jotta saisin ne liitettyä viimeisen kirjoitukseni yhteyteen.
 
Yhtä kaikki, tässä se nyt tulee. Lopetus.
Noin kolme kuukautta sitten lensin Aucklandin kautta takaisin Suomeen. Viimeisellä viikollani kävin tekemässä vielä kokonaisuudessaan oikein kivan kahden yön reissun Fraser isladille. Paikka oli hieno. Aikaisemmin saarella asui aboriginaaleja, ja oppaamme kertoi, että he haluaisivat saaren takaisin itselleen harjoittaakseen perinteistä elämäntyyliään. Valitettavasti saari on kuitenkin niin valtava turistikohde, ja tätä kautta rahan lähde, että moisesta haaveilu tulee tuskin koskaan johtamaan mihinkään.
Saarelta minulla siis olisi jonkinkin verran kuvia, mutta niitä en valitettavasti ole saanut, joten kerrottakoon sanallisesti, että esimerkiksi sademetsän puista jotkin olivat niin valtaisia, että ryhmäläisiä vaadittiin seisomaan puu ympärille kuusi, jotta kädet yltivät puun ympärille. Itse pidin mielenkiintoisena myös saarelta löytyvää ”pyhää jokea” (puroa/lähdettä, mikä lie?), johon aboriginaalinaiset menivät aikaisemmin synnyttämään. Kuuluisin saaren nähtävyyksistä on kuitenkin sieltä löytyvä hylky (http://www.panoramio.com/photo/6875003), jonka kanssa turistit aina napsivat roppakaupalla kuvia.

Anneli + pojat (meidän Fraser island poppoo koostui tosiaan 15pojasta + 2 tytöstä. Se oli, no, mielenkiintoista).


Sanottakoon vielä, että uimaan meitä ei päästetty kuin saaren järviin, sillä meressä on kuulemma liikaa haita, ja opas ei halunnut kenenkään menettävän raajojaan. Ja ainiin! Näin saarella myös yhden maailman myrkyllisimmistä käärmeistä. Siitä se luikersi nätisti jalan vierestä. Myrkyllisyydestä kuulin onneksi vasta jälkeenpäin.

Kuva vesiputouskierrokselta, jolla olin Cairnsissa (ja jolla kamerastani loppui akku kuten Frasen islandillakin..) 

Nyt olen siis ollut kolme kuukautta Suomessa. Alkuun palloilin vanhempieni nurkissa, mutta nyt olen päässyt jälleen aloittamaan opiskelut ja saanut kiinni normaalista arjestani. Olen huomannut iloitsevani asioista, jotka aikaisemmin tuntuivat itsestäänselvyyksiltä. Oma huone tuntuu suurelta luksukselta, kuten myös se, ettei keittiössäni hääräile tusinaa muuta backpackeria. On ihanaa omistaa rinkan sijasta kokonainen vaatekaappi täynnä vaatteita. Elämä tuntuu kovin paljon helpommalta, kun läheltä löytyvät ystävät, jotka todella tunnen, eikä vain uusia tuttavuuksia, joiden luotettavuudesta ei ole takuuta.
Kiksejä olen saanut myös kelien viilenemisestä, ruskasta, sateesta (tiedän, aika säälittävää), neuleiden käyttämisestä, opiskelusta (kaiken tarjoilun jälkeen tuntuu aivan FANTASTISELTA saada käyttää aivojaan), täysistä ja aikatauluttamista vaativista päivistä, kahvista ja teestä (australialaiset joivat aina pikakahveja, ja teetä ei kuumuuden takia juuri tullut lipitettyä). Se onnen tunne, jonka jopa yliopistolle pyöräily syksyisenä aamuna voi tuottaa, on jokseenkin hämmentävä. Minä, joka olen aina kokenut itseni täydellisen kesäihmiseksi, olen huomannut iloitsevani syksystä ja odottavani innolla talvea. Eilen meikäläinen oli jo aivan joulufiiliksissä (älkää edes kysykö, mistä se tuli, ehkä kelien viilenemisellä on jotain tekemistä asian kanssa? Viime jouluna kun tuntui kuin mitään joulua ei olisi ollutkaan), ja hyräilin onnessani joululauluja, mietin kynttilöitä ja joulukoristeita ja glögiä ja pipareita ja laskin kuukausia jouluun – koska eihän siihen ole KUIN kolme kuukautta.
Tuntemukseni Suomeen paluun suhteen ovat olleet siis enimmäkseen positiivisia. Mutta onhan se tunnustettava, että välillä pääsee haikea olo yllättämään, kun miettii paikkoja ja ihmisiä joihin matkalla törmäsi, tai vaikka vain yhtä pientä erityisen hyvää hetkeä.
Vaikka Australia on takana, on se edelleen paljon ajatuksissani. Yritän olla ylikuormittamatta kavereitani Australia –alkuisilla lauseillani, mutta on myönnettävä, että se tuntuu toisinaan vaikealta. Tuntuu oudolta, ettei läheltä löydy ketään, jolle voisi sanoa ”hei, muistatko sen kerran, kun..?” Ei, eivät he muista, koska he eivät olleet siellä. Se olit vain sinä, joka siellä suunnalla palloili.
Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen jälleen kotona.

Jonain päivänä, rakas Australia, me tulemme näkemään jälleen (kunhan pieni opiskelijankukkaroni tästä hiukan venyy)!

Rakkaudella
Anneli

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Huone nro 16


Kaksi viikkoa sitten muutin yhteen hostellin pahamaineisista henkilökunnan huoneista. Onnekseni en päätynyt pahimpaan party huoneeseen, joka on ranskalaisten vallassa ja jossa pössytellään pilveä keskellä päivää.

Huone nro 16 on hyvä huone. Mukavat ihmiset ja riittävästi, mutta ei liikaa, juhlintaa. Periaatteessa huoneissa ei saisi juoda alkoholia. Queenslandissa on laki, joka kieltää hostellihuoneissa juomisen, mikäli hostelliin kuuluu baari. Tämän vuoksi hostellien omat tarkastajat kiertävät huoneita keräten backpackereiden juomat pois, sillä jos poliisi osuisi paikalle, ei ainoa sakkojen saaja olisi juomien omistaja, vaan sitäkin muhkemman summan saisi pulittaa hostelli.

Henkilökunnan huoneisiin tarkastajat eivät kuitenkaan tule, joten voimme löträillä goonin (australialaista halppis "viiniä", jota saa ostettua 11AUD:lla 4 litran pönikän; elämäsi pahin krapula taattu) kanssa niin paljon kuin haluamme.





Työstäni pidän enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Vaikka heilun tiskin takana kaatamassa oluita, pääsee yleiseen biletunnelmaan väkisinkin mukaan. Kaikki ovat rentoja, eivätkä nipota turhista. Baarimme on backpackereiden 1. baari Noosassa, ja tunnelma on sen mukainen. Australialaisten suhtautuminen juomiseen työaikana on hiukan erilainen  kuin Suomessa. Täällä on yleistä tietoa, että baarimikot ovat pikku tuiskeessa työaikana. Kun asiakas ensimmäisen kerran halusi tarjota minulle shotin, loin kiusaantuneen silmäyksen baarivastaavaamme. Nyt ensireaktioni naurattaa, koska kyseinen vastaava on itse aina minulle "no niin anneli, eiköhän me oteta nyt limun sijaan vähän vodkaa" ja sitten herra tekee meikäläiselle pint -lasiin (mikä se on suomeksi, 0,6l lasi?) vodka-lemonaden, josta 80% on vodkaa ja 20% limsaa.

Huvittuneisuutta aiheuttavat vasta maahan saapuneet backpackerit, jotka tulevat tiskille ja tilaavat kaljan. Siinä sitten kysäisemään, että mitäköhän kaljaa sitä saisi olla. Parasta on, että muistan minun ja Kristiinan ollen juuri yhtä avuttomia, kun ensimmäisiä kertoja talsimme täällä baariin. Toisinaan saan myös asiakkaita, joiden englanninkielen taidoissa löytyisi parantamisen varaa. Hetkellisiä hämmentymisen hetkiä koin mm. pari päivää sitten, kun italialaispojat yrittivät tilata baaritiskiltä shortseja. Hetkellisen selvittelyn jälkeen tajusin, että hakusessa olikin shotti.

Kuluneina viikkoina minulla on ollut hauskaa, mutta olen myös tajunnut jotain. Olen väsynyt matkustamiseen. Olen väsynyt hyvästelemään ihmisiä, jotka olen juuri oppinut tuntemaan. Olen väsynyt likaisuuteen, yksityisyyden puuttumiseen, jaettuun keittiöön ja tavaroideni etsimiseen epämääräisestä keosta rinkkani päältä. Ehkä se, että annoin itselleni  luvan jäädä Australiaan, sai minut vihdoin tajuamaan, että en minä halua jäädä. Minä haluan tulla kotiin. Koko viikon olen ajatellut kaikkia niitä rakkaita vaatteita, kenkiä ja laukkuja, jotka minua Suomessa odottavat. Erityisesti nyt, kun olen kelien viiletessä havainnut, ettei minulla ole mukana lämpimiä vaatteita.







Yhdeksän kuukautta matkustamista takana. Ja minä olen vihdoin valmis tulemaan kotiin.


Anneli


torstai 16. toukokuuta 2013

Rainy days in Sunshine Coast


Jos kuvittelin edellisen viikon olleen henkisesti kuluttuva, en tiedä mitä tästä viikosta sanoa. Sanottakoon vain, että tämä on ollut suurien päätösten viikko. Suurien ja vaikeiden. Katsoessani tulevaisuuteen tunnen itseni pieneksi ja pelokkaaksi. Olen päätynyt hyllyttämään toistaiseksi kaikki ne tulevaisuuden suunnitelmat, joita minulla vielä Suomesta lähtiessäni oli. Yritän saada toisen vuoden viisumin. Onnistumisesta ei ole takeita, mutta vihdoin tiedän, mitä haluan - tai ehkä pikemminkin, mitä en halua. Minä en halua tulla kotiin. En ainakaan vielä.

Lähtiessäni nauroin ajatukselle toisen vuoden viisumista ja Australiaan jäämisestä. Minähän olisin jo vanhus, jos tuhlaisin kaksi vuotta Australiassa palloillen ja valmistuisin kaksi vuotta myöhemmin psykologiksi. Nyt silloinen ajatusmaailmani tuntuu lähinnä huvittavalta. Vanhana mummona varmasti kiikkustuolissa istuessani tulen harmittelemaan Australian seikkailujani muistellessa, että "olisin voinut työskennellä kaksi vuotta pidempään psykologina". Ah apua.

Vihdoin olen selättänyt nekin vaikeat päätökset, joiden tekemistä olen koko vuoden yrittänyt vältellä. Edelleenkään en tiedä, mitä haluan tai minne tulen päätymään, mutta haittaako se? Uskon, että suunta on oikea. Ainakin haluan uskoa niin.

Kristiinalla on aina tapana sanoa, että "niin tapahtuu, jos niin on tarkoitettu". Itse en oikein tiedä, uskonko kohtaloon. Kuitenkin täällä elämän sattumanvaraisuus tuntuu korostuneen aivan toisella tapaa kuin ikinä Suomessa. Haluaisinkin uskoa, että ihmiset, joita kohtaan, osuvat matkani varrelle syystä. Jos en olisi kohdannut oikealla hetkellä oikeita ihmisiä, en olisi enää Australiassa. Aina suurimmassa ahdingossani tielleni on osunut pelastava enkeli.

Loppujen lopuksi en olisi ilmeisestikään saanut potkuja, ainakaan heti kuluneen viikon jälkeen (päätellen siitä, että pomoni alkoi puhua seuraavan viikon työvuoroistani). Ilmoitin kuitenkin iloisesti pakkaavani kassini maanantaina. En tule ikävöimään Blackallia; paikan vesikin haisee ihan lehmänlannalta, vaikka se paikallisten mukaan onkin superterveellistä.

Kaikkien katkerien sanojeni jälkeen minun on kohtuuden nimissä kerrottava kuitenkin myös myönteinen. N:n vaimo oli minua kohtaan aina äärettömän ystävällinen. Maanantaina hän kertoi olevansa tolaltaan ja surullinen lähdöstäni, ja halusi tietää tarkkaan lähtööni johtaneet tekijät. Rouva ei ollut tiennyt lainkaan N:n saarnasta. Hänen reaktiostaan päätelleen miestä odotti illalla kotona kiukkuinen vaimo, hehe. Ohessa vielä kuvia, jotka heräsin viimeisenä aamunani ottamaan auringonnousun aikaan (luonnollisesti olin onnekas ja valitsin sen ainoan pilvisen päivän).




Löysin laumoittain kenguruita!



Tiistaina saavuin Noosaan ja eilen oli ensimmäinen työpäiväni. Työskentelen hostelliin kuuluvassa baarissa noin 15h viikossa ilmaista majoitusta vastaan.

Noosa on kaunis pieni kaupunki. Se on kaikkea sitä, mitä Australiaan saapuessani kuvittelin Australian olevan. Rannalle on hostellilta alle kymmenen minuutin kävelymatka, ja kaupungilla kiertäessäni vastaani käveli ihmisiä surffilaudat kainalossaan. En ihmettele lainkaan, että kaupunki on rikkaiden australialaisten suosima lomakohde.






Siitä huolimatta oloni oli eilen kurja. Olisin kaivannut ystävää, jotakuta kuuntelemaan, halaamaan ja tekemään oloni paremmaksi. Olin kuitenkin yksin vieraassa kaupungissa, jonne olin vasta edellisenä iltana saapunut. Välillä tunnen oloni väsyneeksi aloittamaan kaiken tyhjästä aina uudestaan ja uudestaan.

Tänään olen kuitenkin jo paremmalla mielellä - siitä huolimatta, että koko päivän on satanut. Tutustuin eilen illalla suomalaiseen poikaan. Tuntui ihanan helpolta ja kotoisalta saada taas puhua suomea. Maistui niin kovin hyvältä suussa, kun sai sorautella ärrää! Tänään tutustuin aamupalalla ranskalaiseen tyttöön ja kahteen saksalaispoikaan, ja sovimme menevämme huomenna yhdessä rannalle. Pojat lupasivat opettaa meidät surffaamaan! Eli jos Annelista ei tämän päivityksen jälkeen kuulu mitään, olen todennäköisesti hukkunut, haha.

Yhtäkaikki, minä olen toistaiseksi hengissä ja voin hyvin. Käännytyspuheet ovat tällä hetkellä viimeinen asia, jota kaipaan. Ehkä minä tulen takaisin ennen lukuvuoden alkua. Ehkä en.


Anneli


tiistai 7. toukokuuta 2013

Oppitunti nro 1: älä luota ihmisiin


Ja niinhän siinä jälleen kerran kävi, että sen kultaisen pinnan alta paljastuikin jotakin vähemmän nättiä. Ensimmäisen kerran epäilykseni heräsivät muutamien asiakkailta kuulemieni kommenttien jälkeen. Kertoessani suunnittelevani viipyväni kaksi kuukautta, eräs mies totesi vaitonaisesti, että "olet onnekas, jos kestät niin pitkään". Toisen kerran ruokatilausta näpytellessäni eräs rouva totesi, että "ota vain aikasi, ettei tule virheitä, me tykätään susta ja halutaan että Neville (pomoni) pitää sut". Seuraavaksi sain tietää, että edellinen backpacker oli saanut potkut puolentoista viikon jälkeen - ja tytöllä oli baarikokemusta.

Useampana päivänä sain kuulla pomoltani, miten heidän erottamansa backpacker (joka oli saanut uuden työn viereisestä motellista) yrittää mustamaalata heitä pitkin kaupunkia. Ensin jopa tyhmyyttäni uskoin häntä. Myöhemmin tapasin itse tytön, joka osoittautui todella mukavaksi ja ystävälliseksi, eikä sanonut pahaa sanaa entisistä työnantajistaan, vaikka varmasti olisi aihettakin ollut.

No, viime viikolla baariimme sitten lampsi kaupunkiin saapunut muusikkopoika miksarinsa kanssa. He olivat tulleet esiintymään viikonlopun suureen kylätapahtumaan. Ja siitähän se varsinainen soppa sitten syntyikin. Vietin poikien kanssa parina päivänä aikaa uima-altaalla drinksutellen ja Mick järjesti minut perjantai-iltana ilmaiseksi cocktail juhlaan (joka olisi muuten maksanut 70AUD), jossa esiintyi.

Ja tässä vaiheessahan juorut sitten kävivät jo aivan kuumina. Rannikolta tullut laulaja ja vasta kaupunkiin saapunut backpackertyttö, kuinka jännittävää? Oloni oli jokseenkin hämmentynyt siitä, että tunnuin olevan julkinen puheenaihe, vaikka tunnen kylästä hädin tuskin ketään. Vaikka olen pienestä kylästä kotoisin, en ole koskaan joutunut juorujen kohteeksi - yleensä en ole tehnyt mitään juoruamisen arvoista. Niin en tosin koe tehneeni nytkään.

Kun pojat lauantai-iltana esiintymisensä jälkeen pakkasivat tavaroitaan, olivat useammat kyläläiset käyneet kysymässä Mickiltä, oliko hän maannut heidän uuden backpackerinsa kanssa. Ja joku tyttö oli käynyt kommentoimassa, että "kaikki backpackerit on kuitenkin hutsuja". No, Mick oli kyllä antanut niille vähän palautetta puolestani. Silti suututtaa. Miten röyhkeitä ihmisiä voi olla olemassa! Miten kukaan ikimaailmassa edes kehtaa mennä kysymään täysin tuntemattomalta ihmiseltä jotakin noin törkeää?

Mick oli aikaisemmin sanonut, että jos haluan, hän voi yrittää hankkia minulle jotakin työtä Sunshine coastilta, missä itse asuu. Tuolloin vielä epäröin, sillä mietin, miten paljon enemmän rahaa pystyn täällä työskentelemällä säästämään. Lauantai-iltana suutuin kuitenkin niin totaalisesti, että totesin olevani jo täysin yli Blackallista.

Sitten vielä takaisin rakkaaseen pomooni. Perjantai-iltana, kun olin lähdössä coctail juhlaan, N sanoi "haluavansa keskustella kanssani maanantaina". No, ajattelin jo silloin, että potkuthan sieltä vissiin on tulossa, ja aika oikeaan osuin. Maanantaina sain kuulla, että minulla on viikko aikaa tehdä häneen vaikutus. Koska ilmeisesti pomoani ärsytti, että olin ensimmäisellä viikollani välillä joutunut kysymään häneltä apua (siis voi ei). Ai niin, ja koska minun pitäisi keskittyä asiakkaisiin sen sijaan, että juttelisin poikien kanssa. Ja oli aika selvää, että N tarkoitti tosiasiassa vain tiettyä poikaa, vaikka käytti monikkoa. Naurettavinta tässä on se, että en ikinä jätä muita asiakkaita huomioimatta, vaikka juttelisinkin jonkun kanssa. Ja samaa ei kyllä todellakaan voi sanoa perheen työntekijöistä, nämä kun keskittyvät enemmän tuttujensa kanssa juoruiluun kuin asiakkaiden palveluun.

Parasta tässä on, että havaitsin heti Mickin tavattuani, että N:n asenne itseäni kohtaan muuttui aivan totaalisesti. Ensimmäisenä viikonloppuna täällä ollessani N ja Dylan (N:n poika) olivat varoittelemassa minua kylän pojista, ja kuinka nämä kaikki yrittäisivät houkutella minua kanssaan kotiin. Ja että he kaksi "kyllä tiesivät, etten ole sellainen tyttö". Jaaha! Eiköhän Anneli kiitos ihan itsekin osaa pitää huolen itsestään! Taisi olla siinä miehillä oma lehmä ojassa. D:kin kun niin reippaana poikana saattoi Annelin kotiin ja varoitteli muista kylän pahoista pojista. Joojoo. Lauantai-iltana sainkin D:lta viestin: "Pidä kivaa Mickin kanssa, moi". Siinä vaiheessa olin jo vähän, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. D kun ei ole ollut viikkoon edes täällä, sillä hän työskentelee lähellä rannikkoa. Rakas pomoni N onkin pitänyt asianaan kertoa kaikille, että touhuan jotakin Mickin kanssa - mitäpä sellaisista pikkuseikoista, että hänen tietonsa rajoittuvat siihen, että hän näki minun hyppäävän poikien autoon. N on muutenkin aina ihme hapannaama - jopa asiakkaat pyörittelevät silmiään toisinaan miehen selän takana.

Enää ei kuitenkaan mikään harmita. Tänään sain nimittäin Mickiltä viestin, että Noosasta löytyisi työpaikka! Ei mitään ihmeellistää hommaa, mutta ainakin jotakin niin, että taas hetken pärjäilen. Tuli siis potkut tai ei, Anneli aikoo tämän viikon jälkeen hyvästellä Blackallin ja suunnistaa Sunshine coastille!


Työpaikkani



Kulunut viikko on ollut sekä erittäin tapahtumarikas että henkisesti kuluttava. Viime päivinä olen miettinyt paljon sitä, olenko muuttunut ihmisenä viimeisen kahdeksan kuukauden aikana. Olen todennut, että ainakin ajatusmaailmani on muuttunut. En katsele asioita yhtä mustavalkoisesti kuin aikanaan matkaan lähtiessäni. Olen itse yllättänyt itseni monella tapaa, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Olen tehnyt asioita, joita en lähtiessäni olisi koskaan uskonut tekeväni. Olen myös paksunahkaisempi. Kaikkia ei pysty miellyttämään, eikä tarvitsekaan. Kun kuuntelin pomoni saarnaa eilen tiesin, ettei minulla ole mitään hävettävää. En ole ollut huono työntekijä, enkä todellakaan ansainnut potkuja. Aikaisemmin olisin todennäköisesti syyttänyt itseäni ja miettinyt, mitä tein väärin.

Itärannikko, pian nähdään! Ja kyllä, nyt Anneli aikoo oikeasti opetella surffaamaan, kuten lähtiessä uhosi, vaikka olikin jo heittänyt hanskat tiskiin koko asian suhteen!

(Sääli kylläkin, että joudun lähtöni myötä hyvästelemään uuden harrastukseni: kuiteissa saamieni puhelinnumeroiden keräilyn. Ehkä pääsen kuitenkin tästäkin asiasta yli!)


Anneli

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Outback here I come again!


"WOOOOUUUUU!!!"; tällainen oli tiivistettynä ensireaktioni pulahtaessani snorklaamaan Great barrier reefilla. Koralliriutta oli aivan uskomaton ja ylitti kaikki odotukseni. Aikaisemmin olen suhtautunut snorklaukseen vähän asenteella, että "se on sellaista pinnalla räpiköintiä, näkeekö siinä edes mitään". Mutta koralliriutta olikin niin lähellä pintaa, että matalissa kohdissa minulla oli vaikeuksia uida niin, etten olisi räpylöideni kanssa vahingoittanut koralleja.

Veden alla oli satumaailma. Äimistelin silmät pyöreinä erilaisia koralleja ja kasveja, jotka elivät omaa elämäänsä ja sulkeutuivat merestä nappaamiensa hitusten ympärille niitä syöden. Olisin voinut viettää päiväni täysin tyytyväisesti pelkästään niitä ihastellen, mutta lisäksi seasta löytyivät luonnollisesti kalat. Olin kuvitellut, että kalat pelkäisivät minua ja uisivat karkuun, ja että näkisin ehkä vain muutaman siellä täällä, mutta kaikkea muuta. Paikka oli täynnä trooppisia kaloja, jotka uiskentelivat ympärilläni lainkaan minusta välittämättä. Välillä löysin itseni valtavan kalaparven keskeltä, välillä uiskentelin hämmentyneenä haukea suurempien ja kaikissa sateenkaaren väreissä loistavien merenelävien perässä. Oli hämmentävää nähdä akvaariokalojen näköisiä otuksia lähemmäs metrin mittaisena versiona.

Reissulla tutustuin pariin muuhun yksin matkustavaan tyttöön, ja vuokrasimme yhdessä päiväksi vedenkestävän kameran.





Annelin iloiset varpaat matkalla uusiin seikkailuihin!







Minä (oik.) + tytöt joihin reissulla tutustuin


Maanantaipäiväni kruunasi illalla tullut puhelinsoitto. Sain nimittäin uuden työpaikan. Vaikka olin tiennyt rahavarojeni käyneen jo jokseenkin vähiin, en ollut kuitenkaan ollut vielä erityisen huolestunut - jostain syystä olin elännyt pilvilinnoissa ja kuvitellut, ettei akuuttia hätää vielä ole. Kun sitten työpaikan saatuani kävin vihdoin tarkistamassa pankkitilini, nielaisin tyhjää. Minulla ei ollut riittävästi rahaa edes bussilippuun uuteen kaupunkiini keskelle Queenslandia. Summasta uupui lähes 100AUD. No, eihän siinä auttanut kuin soittaa isukille ja pyytää pikku lainaa.

Nyt kiitän onneani siitä, että olin edellisellä viikolla viitsinyt lähettää kaksi työhakemusta - ja että olin riittävän onnekas saadakseni työpaikan niin vähäisellä vaivannäöllä. Keskiviikkoaamuna hyppäsin siis bussiin. Perillä uudessa kotikaupungissani olin perjantaiaamuna 48 tunnin bussimatkan jälkeen. Loppujen lopuksi matka osoittautui kuitenkin kevyemmäksi kuin olin kuvitellut. Bussi oli niin tyhjä, että pystyin valloittamaan itselleni kaksi paikkaa ja nukkumaan lähes tavalliset yöunet molempina öinä.


Pysähdyspaikka bussimatkalla Cairnsista Blackalliin

Hämmennyin kun tuo kenguru vinkkasi minulle silmää! (myöskin pysähdyspaikalta)


Uusi kotipaikkani on Blackall. Heti perjantaina saavuttuani jouduin tekemään 12 tunnin työpäivän. Ei tarvinne edes sanoa, että päivän päätteeksi kaaduin kuoleman väsyneenä suoraan sänkyyni.

Vaikka Blackall on pieni paikkakunta keskellä-ei-mitään, uskon, että tulen viihtymään. Työskentelen country hotellissa baarimikkona. Tällä hetkellä hotellissa toimii tosin vain baari, ravintola ja pieni alkoholikauppa, ja varsinainen hotellipuoli ei ole käytössä. Ainoassa kunnossa olevassa huoneessa asustan minä - enkä todellakaan valita asumisoloistani täällä. Asun yksin hotellissa ja näin ollen minulla on koko yläkerta ja valtava terassi (jolle pääsen suoraan huoneestani) täysin omassa käytössäni. Huoneeni on suuri, minulla on mukava parisänky ja kaikki, mitä voin kaivata. Saan hotellin ravintolassa kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja työnantajani maksavat myös muut ruokani - kaupassa käydessäni saan käyttää heidän tiliään. Backpacker elämän jälkeen on mahtava tunne saada paljon hyvää ruokaa ja ostaa kaupasta mitä milloinkin huvittaa jatkuvasti dollareita laskematta.

Uusi työpaikkani on siis jokseenkin täydellinen; ilmainen ruoka, ilmainen asuminen, töitä +35h/vk. Pystyn näin ollen säästämään koko palkkani itärannikolla matkustamista varten.

Hotellin omistajaperhe on ollut todella mukava ja tehnyt kaikkensa, jotta tuntisin oloni kotoisaksi. Lisäksi he ovat olleet todella auttavaisia. Kun vanha adaptorini hajosi, he ostivat minulle uuden. Kun havaitsimme, ettei puhelimeni saatika liittymäni toimi täällä, he ostivat minulle uudet. Dylan, perheen 19-vuotias poika, hoiti puolestani jopa aktivoinnin ja puheaikani vanhalta sim-kortilta uudelle siirtämisen. On vaikea kertoa, miten hyvältä pitkällisen yksinmatkustamisen jälkeen on tavata ihmisiä, jotka ottavat sinut siipiensä suojaan kuin oman perheensä jäsenen.

Nyt takanani on kaksi päivää baarissa työskentelyä. Myönnän olleeni jokseenkin hermostunut siitä, mitä mieltä uudet työnantajani ovat pärjäämisestäni. Olikin helpottavaa kuulla eilen Dylanilta, että olen paljon parempi kuin heidän kaksi edellistä backpackeriaan. Hän sanoi myös, että heidän isänsä (jonka suhteen olen ehkä ollut kaikkein huolestunein) pitää minusta ja toivoo, että pysyn täällä. Jossain määrin olin yllättynyt, sillä enimmäkseen tunnen oloni lähinnä tyhmäksi - mutta ehkä kaikkea ei tarvitsekaan osata vielä kahden päivän jälkeen? Oluthanojen käyttö sujuu minulta hiukan vaihtelevalla menestyksellä (enimmäkseen jo hyvin), ja selviän jo itseksiäni kassa- ja pelikoneidemme kanssa ja alkoholikaupan puolella asiakkaiden maksuttamisesta niin kauan kuin nämä eivät kysele liian vaikeita.

Eilen illalla kävimme kylätapahtumassa ja illan päätteeksi yritimme Dylanin kanssa murtautua (kehnolla menestyksellä) naapurin sata vuotta vanhaan ja hylättyyn elokuvateatteriin. Kyseisen teatterin valkokangas on kuulemma toiseksi suurin koko Australiassa. Olen jokseenkin pettynyt epäonnistumisestamme.

Myös hotelli, jossa työskentelen, on yli satavuotias. Meinasi viime yönä tulla jännäpissat housuun, kun jouduin nukkumaan ypöyksin tyhjässä hotellissa, jonka yhdessä huoneessa on kuulemma vieläpä kuollut joku. Dylan teki parhaansa saadakseen meikäläisen panikoimaan vielä vähän enemmän. Tänä aamuna olin kuitenkin edelleen hengissä, joten ehkäpä Bob (meidän kummituksemme) ei suunnittele Annelin tappoa.


Anneli

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Tervetuloa Cairnsiin


Viime viikolla sain vihdoin hankituksi itselleni lentoliput itärannikolle ja maanantaina saavuin Cairnsiin. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Cairns on kaunis kaupunki, muuta en voi sanoa. Ensimmäisenä yönäni Cairnsissa kokeilin couchsurffausta, eli punkkailin couchsurfing-sivuston kautta löytämäni tyypin nurkissa. Asunto oli aivan täydellisellä paikalla ja sain oman huoneen, joten tämän suhteen ei ollut valittamista. Myös majoittajani oli ihan mukava kaveri, ja kävimme illalla yhdessä drinkeillä läheisessä baarissa.








Leikkipuistossa




Seuraavana aamuna siirryin läheiseen hostelliin. Vaikka hostellit täällä ovat aivan yhtä likaisia ja ällöttäviä kuin muuallakin, ainakin ne sijaitsevat hyvällä paikalla - aivan lagoonin (Esplanadalta löytyvän uimapaikan) vieressä. Hostellilla tapasin englantilaispojan, joka oli tullut viereiseltä hostellilta pesemään pyykkejään heidän pesukoneensa ollessa rikki. Illaksi sain barbeque -kutsun pojan ja hänen kavereidensa seuraan.

Keskiviikkona kävin tutustumassa Kuranda nimiseen pieneen kylään, joka sijaitsee keskellä sademetsää noin 45 minuutin ajomatkan päässä Cairnsista. Kylään järjestetään myös valmiita kierroksia, joiden hinnat ovat alimmillaan 60AUD. Päädyinkin tekemään omatoimimatkan: bussi kylään ja takaisin, päiväni hinta yhteensä 12AUD. Tunnustettava kylläkin on, että patikoituani pitkin sademetsää varmaankin kymmenisen kilometriä, olin totaalisen uuvuksissa takaisin kylään päästyäni. Enpä muista, koska viimeksi olisi tuntunut yhtä hyvältä saada istua alas ja juoda kylmää cocista. Ai niin, ja niille jotka ajattelevat, että "kyllähän täälläkin jo syksy on", kerrottakoon että juu, tänään lämpömittari näyttää vain +30.






Luulin tota ötökkää eka oikeaksi - ei ollut sydänkohtaus kaukana








Harmissani olin koko viikon pohdiskellut, miten kovasti haluaisin nähdä paikalliset vesiputoukset. Rahavarani ovat kuitenkin tällä hetkellä sen verran tiukalla, että minun oli turha haaveillakaan tekeväni kaksi eri päiväretkeä, ja haluan ehdottomasti nähdä Great barrier reefin (anteeksi, en nyt muista mikä suomenkielinen nimi on, mutta yhtäkaikki kyseessä on maailman suurin koralliriutta).  Kerrankin olin kuitenkin aivan suunnattoman onnekas. Huokaillessani kaikkein halvimpien (60AUD) vesiputouskierrosten perään, sainkin yllättäen jotain paljon parempaa. Myös hostellimme vastaanotossa myydään kyseisiä retkiä, ja tullessani takaisin Kurandasta tassuttelin ohi tavalliseen tapaan matkalla huoneeseeni, kun vastaanoton mies äkkiä kysäisikin, että "hei, mitä sä teet huomenna". Olin siihen sitten "öö, en mä tiedä". No, kaveri kysyi sitten, että haluaisinko lähteä 140AUD arvoiselle vesiputouskierrokselle - ilmaiseksi. Heillä oli vielä yksi paikka jäljellä. Vastaukseni on varmaankin kaikille aika selvä. Kyseessä oli yrityksen uusi retki, ja he tarvitsivat kuvamateriaalia retkensä mainostamiseen, joten osallistujat eivät joutuneet maksamaan mitään.

Perjantaina siis heräsin kello kuusi, kiskoin bikinit päälleni ja hyppäsin retkibussiin. Matka oli kaikkea sitä, mitä olin toivonut. Vesiputoukset olivat uskomattoman upeita. Matkamme ei kuitenkaan rajoittunut vain katseluun, vaan pääsimme myös uimaan kahdessa vesiputouksessa ja laskemaan yhdessä jopa liukumäkeä. Lisäksi kävimme katselemassa yhtä Gueenslandin suurimmista puista - ja olihan sillä ihan kiitettävästi kokoa. Valitettavasti kamerastani loppui kesken reissun akku, joten kuvamateriaalia minulla ei ole vielä kovin paljon. Englantilaistyttö, johon matkalla tutustuin, lupasi kuitenkin jakaa kameransa kanssani. Kunhan saan kyseiset kuvat haltuuni, laittelen niitä jälkikäteen myös blogiini. Odottelen myös virallisia retkikuvia, joita oppaamme ottivat. Täältä löytyy kuvagalleria täysin vastaavasta retkestä, jos haluatte nähdä kuvia putouksista, joilla kävimme (kuvaa napsauttamalla aukeaa kyseisen kohteen koko galleria): http://www.barefoottours.com.au/gallery.php.





Suurin näkemäni hämähäkki, kokoa noin nyrkin verran. Ei tappavan myrkyllinen, vain sairaalaan pistävän myrkyllinen.


Päivä kokonaisuudessaan oli hyvä, mutta ilta toi sille valitettavasti ikävän päätöksen. Minun oli ollut tarkoitus mennä jälleen couchsurfaamaan yhden kaverin nurkkiin. Olin tehnyt check-outin aamulla, ja koska vastaanottomme oli niin aikaisin vielä kiinni, olin soittanut hostellin omistajalle ja kysynyt, voinko jättää tavarani hostellille päiväksi ja hakea ne illalla. Hän sanoi, että se onnistuu; voisin jättää tavarani varastoon, ja voisin pyytää siivoojaa näyttämään sen minulle. Siivooja oli vähän hämillään, ja sanoi että voi laittaa rinkkani muutamaksi tunniksi siivousvarastoon (muuta kun hostellista ei löytynyt) ja että hän siirtäisi sen muutaman tunnin kuluttua vastaanottoomme. No, kun illalla tulin hakemaan tavaroitani yllätys ei ollut miellyttävä, kun vastaanotto oli jo suljettu ja tavarani olivat lukkojen takana. Couchsurffing-isäntäni oli tulossa noukkimaan minut 5 minuutin kuluttua. Soitin jälleen vastaanoton ovessa olevaan numeroon. Tällä kertaa minulle vastasi tyttö, joka käski minut viereiselle hostellille. Siellä sain kuulla, että "hän oli joutunut siivoamaan tavarani keskeltä hostellin olohuonetta vastaanottoon". Kerroin sitten, mitä oli tapahtunut. Ja tyttö sanoi, että hostellin omistaja oli tarkoittanut toisen hostellin varastotilaa (koska minun asiakkaana olisi pitänyt selvittää tällaiset asiat ja tietää, että hostellit olivat sisarhostelleja ja niillä oli sama omistaja, ja että omistaja tietenkin tarkoitti toisen hostellin varastoa! - ja tytöllä oli oikeasti pokkaa sanoa noin). Ja kun kysyin, että voisiko se nyt sitten avata sen vastaanoton, niin EI. Matkaa oli noin 20 metriä, mutta ehei, minun täytyisi odottaa 45 minuuttia, että neiti päättäisi vuoronsa. No, soitin sitten couchsurfing-isännälleni, että olin vähän jumissa. Sillä taasen oli kiire, eikä se pystynyt odottamaan, että saisin tavarani. Kysyin sitten vielä puhelimessa ollessani, että onko vielä mahdollista varata pari yötä sieltä hostellista, ja se tyttö sanoi että "joo, kyllä se onnistuu". Istuin sitten kahville odottamaan, että se päästää meikäläisen hakemaan tavaransa. Ja kun VIHDOIN sain rinkkani ja sanoin, että jos voisin nyt sitten maksaa itelleni pari yötä siellä hostellissa, niin se sanoi, että: "Ei, sä oo minuutin myöhässä". Hei ihan oikeasti, en menetä hermojani helposti vieraiden ihmisten kanssa, mutta mikä B*TCH! Se oli vielä koko ajan naama mutrulla ja käyttäytyi kuin minä olisin ollut se, joka oli ryssinyt, vaikka koko soppa oli niiden syytä. Siinä vaiheessa vastaanottoon oli kuitenkin tullut toinenkin tyttö, joka sanoi, että voin kyllä yöpyä siellä ja tulla sitten vain seuraavana aamuna maksamaan.

Enää en ole kuitenkaan harmissani siitä, että päädyinkin hostelliin. Eilisen päivän, kuten tämänkin, vietin pitkälti lagoonilla uiden. Eilen kävin myös uusien kavereideni kanssa ulkona. Ai niin, ja eilen sain taas sattumalta barbeque -kutsun (lucky me!). Annelihan ei ilmaisesta ruoasta kieltäydy.

Huomenna vuorossa koralliriutta ja snorklausta!


Anneli

(P.S. Mainittakoon myös, että poikaystäväni on tässä parin viikon ajan naureskellut Thaimaassa tapahtuneelle "merileijonan" pistolleni. Merileijona: https://www.google.com/search?q=sealion&oe=utf-8&aq=t&rls=org.mozilla:fi:official&client=firefox-a&um=1&ie=UTF-8&hl=fi&tbm=isch&source=og&sa=N&tab=wi&ei=paFzUZXgGqbAiQevxIHwAg&biw=1024&bih=411&sei=qqFzUZnzDbGUiQezqIDoDA. Ei siitä sen enempää, mahtanut oppailla olla hauskaa koijatessaan naama peruslukemilla tyhmiä suomalaisia turisteja.)